Brittein saarilla agility on yksi suosituimmista koiraharrastuslajeista ja yleisösuosikki isoissa kilpailuissa, kuten Cruftsissa. Kilpailuissa näkee satoja koirakkoja ja usein monta luokkaa pyöritetään samaan aikaan. Yleensä noin seitsemän rataa on pystyssä kerralla, mutta suurimmissa kilpailuissa Englannin puolella niitä voi olla jopa 15. Brittein saarilla on kolme eri yhdistystä, jotka pyörittävät agilityä omilla kilpailusäännöillään. Tekstissä tulen keskittymään Skotlannin agilitykulttuuriin ja sen eroihin suomalaiseen, sillä siitä minulla on eniten omakohtaista kokemusta. Millaista agility Skotlannissa sitten on?
Kolme eri kilpailuorganisaatiota
Kennel Club
Suurin osa järjestettävistä kilpailuista on Kennel Clubin alaisia, ellei lasketa eri treeniseurojen pienempiä epävirallisia kilpailuita. Maajoukkueeseen pyrkiessä vain Kennel Clubin alaisten kilpailujen tuloksia käytetään viitteenä koirakon tasosta. Kennel Clubia pienemmät, mutta silti Brittein saarilla omilla säännöillään kilpailuita pyörittävät organisaatiot, ovat British Agility Association (BAA) ja United Kingdom Agility (UKA). BAA ei ole ollut aikoihin Skotlannin puolella toiminnassa, mutta UKA järjestää vuosittain pari kilpailua täällä pohjoisemmassakin, vaikka suurin osa niistä pidetään Englannissa. BAA ja UKA organisaatioina eivät liity Kennel Clubiin tai toisiinsa mitenkään, vaan omaavat erilaiset säännöt.
UKA
UKA:lla on tavanomaisten hyppy- ja agilityluokkien lisäksi myös erillinen kilpailuluokka, joka kulkee nimellä ”steeplechase”, jossa on ainoastaan hyppyjä ja putkia. Hyppy- ja agilityluokat ovat omassa sarjassaan, jossa tasoluokkia on neljä ja etenemään pystyy pisteiden avulla. Steeplechasessa tasoluokissa edetään samalla pistesysteemillä, jossa pisteitä saa kilpailuluokan koosta riippuen eri sijoituksista ja nollaradoista tietyn määrän. Suurin ero UKA:lla ja Kennel Clubilla agilityn suhteen on se, että UKA:n radoilla olevat hypyt ovat 5 senttimetriä matalampia kuin Kennel Clubilla, ja pikkumakseilla on oma luokkansa, kuten myös pienen pienillä mineillä tietylle tasolle asti.
BAA
BAA:n kilpailuissa suurin ero muihin taitaa olla se, että koiran korkeuden lisäksi sen paino otetaan huomioon hyppykorkeutta päätettäessä. Varsinaisia hyppykorkeuksia on viisi: pienimmät alle 33 cm olevat koirat saavat hypätä vain 23 cm esteitä ja korkeammat 61 cm, kevyet koirat maksimissaan itensä korkuisia esteitä. 25-45 kg isommat koirat saavat hypätä huomattavasti matalampia esteitä kilpaillessaan, jos omistaja niin tahtoo. Koirakot etenevät seuraavalle tasoluokalle seuraavan kauden alussa, jos ne ovat saaneet vähintään kaksi voittoa virallisissa kilpailuluokissa, mutta omistajan toiveesta ne voivat edetä seuraavalle tasolle jo saman kauden aikana.
Kennel Clubin kilpailut
Ohjaaja voi valita matalammat hypyt
Kennel Clubin agilitykilpailuissa tasoluokkia on seitsemän ja koirat jaetaan kolmeen kokoluokkaan. Esteiden peruskorkeudet mineistä makseihin ovat 35, 45 ja 65 cm, jotka kulkevat nimellä ”full height”.
Monissa kilpailuissa omistajille annetaan myöskin vaihtoehto pitää koiriensa hypyt matalampina, ja jokaisella kokoluokalla on oma matalampi korkeutensa (LHO eli lower height option). LHO-esteet ovat 10 cm matalampia kuin kyseisen kokoluokan maksimihyppykorkeus. Matalammilla hyppykorkeuksilla pystyy etenemään lähes yhtä pitkälle kuin maksimikorkeuksia hypätessä, mutta mestaruusluokkiin (7. tasoluokan eliittiluokat) päästäkseen on kilpailtava jonkin verran maksimikorkeuksilla ja saatava voittoja niillä hyppykorkeuksilla, sillä mestaruusluokissa on aina maksimikorkeus esteillä. Useimmat karsinnat erilaisiin kilpailuihin pidetään maksimikorkeuksilla, ja saman kilpailun aikana sama koirakko voi valita vain yhden hyppykorkeuden kaikkiin luokkiin, milloin esimerkiksi kilpailuissa, joissa on karsintoja, monet valitsevat maksimikorkeuden LHO:n sijaan. Kilpailuiden järjestäjät saavat itse päättää, jakavatko he luokat (joissa LHO on vaihtoehtona) kahtia, jolloin LHO- ja FH-kilpailijoille on erilliset palkintonsa, vai laskevatko he ne samaksi luokaksi, jolloin luokalla on vain yksi setti palkintoja hyppykorkeuksista riippumatta.
Tasoluokissa eteneminen
Tasoluokissa pystyy etenemään joko saamalla tietyn verran voittoja agility- tai hyppyradoilta tai vaihtoehtoisesti pisteitä keräämällä, mitä saa puhtaista radoista ja sijoituksista näillä radoilla. Joka tasolla tulee saada 100 pistettä, jonka jälkeen voi edetä seuraavalle tasolle aina neljännelle tasolle asti. Neljännen tason jälkeen voi edetä vain voitoilla. Viidennelle tasolle asti voi edetä voittamalla pelkkiä hyppyratoja, mutta sitä korkeammalle päästäkseen on myös voitettava agilityradoilla. Voittojen tulee aina olla nollaradoilta, jotta ne kelpaavat seuraavalle tasolle etenemistä varten. Sen jälkeen, kun ohjaaja on yhdenkään koiran kanssa noussut kolmosluokkaan, ei hän voi enää kilpailla uusienkaan koirien kanssa ykkös- tai kakkosluokassa, vaan hänen on aloitettava niiden kanssa kilpaileminen kolmosluokasta.
Rataprofiilit
Kilpailuissa radat eroavat eurooppalaisiin ratoihin jonkin verran, sillä ne ovat usein varsin teknisiä eikä alemmillakaan tasoilla kovinkaan usein pääse juoksemaan pitkiä suoria. Vanhemmat tuomarit saattavat tehdä radoista melkeinpä tokoa hyppyesteillä, mutta nykyisin monet suosivat sujuvampia ratoja. Tähän voi tietysti myöskin vaikuttaa se, että minimimatkaa esteiden välissä nostettiin viime vuonna viiteen metriin aiemman 3,6 metrin sijasta. Esteiden välillä saa maksimissaan olla 10 metriä, mikä on myös muutos, sillä aiemmin ylärajaa ei ollut. Monet kokevat täällä päin eurooppalaiset radat koiria kohtaan ystävällisemmiksi ja siksi järjestävät omia epävirallisia kilpailuitaan, joissa ratojen suunnittelussa koitetaan seurata FCI-maiden mallia.
Lähtöjärjestys on liukuva
Kilpailuissa ei myöskään ole suurta merkitystä sillä, juokseeko oman numeronsa vuorolla vai vasta silloin, kun itse haluaa. Monilla kilpailijoilla on useampi koira (jopa 9), joiden kanssa he kilpailevat eri radoilla, eikä siksi kaikille onnistuisi tarkkojen aikataulujen seuraaminen, vaan suurta joustavuutta tarvitaan. Huonoin asia tässä joutavuudessa on se, että usein voi joutua seisomaan parikymmentä minuuttia jonossa koiransa kanssa odottaen, että muut juoksevat ratansa sen sijaan, että ilmestyy paikalle hieman ennen vuoroaan.
Muutosten tuulet
Viime vuoden sääntömuutokset
Viime aikoina agilityyn on tullut paljon muutoksia Skotlannissa. Viime vuoden heinäkuussa LHO tuli käytäntöön ja myöhemmin minimi- ja maksimietäisyyksiä esteiden välille muutettiin. Renkaiden käytössä sallitaan kiinteiden renkaiden lisäksi sellaiset, joissa alaosa irtoaa koiran siihen osuessa. Pussitunneli poistettiin viime syksynä sallittujen kilpailuesteiden listalta, sillä kilpailijat kuuluvasti esittivät huolensa sen vaarallisuudesta.
Uusia muutoksia tiedossa
Jo menneiden muutosten lisäksi uusia muutoksia on näkyvissä. Kennel Club julkaisi jonkin aikaa sitten artikkelin harkituista muutoksista tasoluokkiin ja niissä etenemistä koskien. Tarkkoja määritelmiä ei ollut vielä päätetty, mutta luokkien määrää todennäköisesti harvennetaan eikä jatkossa pelkillä hyppyradoilla kilpailemalla voi edetä seuraavalle tasolle. Etenemistä koskien on ollut jonkin verran puhetta, että se muutettaisiin täysin pistepainotteiseksi, sillä monesti voittojen avulla koirat etenevät hurjaa vauhtia, mitä halutaan välttää, sillä Kennel Club tavoittelee pyramidityyppistä kilpailusysteemiä, missä eniten koiria on alemmilla tasoilla ja korkeimmalla vain parhaimmisto. Mestaruusluokissa kilpailemisen oikeutta aiotaan muuttaa sellaiseksi, että koirakoilta vaaditaan säännöllistä näyttöä osaamisesta, jotta koirakko voi mestaruusluokissa kilpailla sen sijaan, että koirakko saa aina kilpailla niissä saatuaan tietyn määrän voittoja.
Treenipaikan löytäminen ja harrastamisen hinta
Skotlannissa agilityn harrastaminen on erittäin halpaa. Itse maksoin aikoinaan neljästä ohjatusta treenikerrasta kerran viikossa alle 40 euroa, ja treenien vetäjä oli kilpaillut EO-tasolla koiransa kanssa. Kilpailuissa jokaisen radan juokseminen maksaa noin kolme puntaa eli 3,42 €. Halvempiin hintoihin kenties vaikuttaa se, ettei agilityä varten ole varsinaisesti rakennettu omia kenttiä ja halleja, vaan monesti talven treenit vedetään hevostallien maneeseissa ja kesäisin treenataan sekä kilpaillaan valtavilla tasaisilla ruohokentillä.
Hyviä treenipaikkoja löytyy Skotlannin eteläisimmistä ja keskellä olevilta alueilta paljon. Toki seasta löytyy myös mätiä munia ja niitä, jotka opettavat agilityä, vaikkeivät lajista mitään tietäisikään, mutta onneksi niitä ei taida olla hurjaa määrää kuitenkaan. Pohjoisemmassa agilityn harrastaminen on hankalampaa, sillä laadukkaat treenipaikat ovat hieman kiven alla, minkä vuoksi niihin voi joutua ajelemaan enemmänkin mutkaisia pikkuteitä pitkin.
Skotlannin puolella agilityihmiset muodostavat melkeinpä oman yhteisönsä: he tapaavat kilpailukauden aikana joka viikko koiriensa kanssa kilpailuissa, kun he telttailevat tai asuvat asuntovaunuissaan kilpailusta riippuen viikonlopun tai viikon verran. Useimmat agilityihmiset, jotka olen tavannut, ovat olleet varsin mukavia ja auttavat kokemattomampia kilpailijoita mielellään. Facebookissa kaikesta tulee huomattavasti isompi ongelma, kuin mitä se todella on, mutta itse kilpailuissa ja treeneissä on yleensä rento sekä ystävällinen ilmapiiri.
Lopuksi
Vaikka agilityn perusidea on Skotlannissa ja Suomessa sama, oli varsin kummallista muuttaa tänne ja opetella kaikki uusiksi, mitä olin aiemmin ehtinyt Suomen puolella oppia. Olen kuitenkin tykästynyt paljon Skotlannin agilitykulttuuriin, sillä tarkkojen lähtölistojen puuttuminen ei kaada maailmaa, kuten ei myöskään hieman sekava tasoluokkasysteemi, kun muuten kilpailijoita on lähiaikoina kuunneltu todella paljon, kun agilityä on lähdetty edistämään Skotlannissa koiraystävällisempään suuntaan.
Teksti on kirjoitettu omien kokemuksieni sekä eri agilitykilpailuita järjestävien organisaatioiden antamien tietojen pohjalta. Jos jokin jäi askarruttamaan mieltä, vastailen mielelläni kysymyksiin.
MAINOS
