Koiran laji- ja rotutyypillinen käytös

Lajityypillisten käyttäytymismallien olemassaolo on syvällä koiran geeneissä ja tarkoittaa sitä, että koiralla on voimakas tarve käyttäytyä tietyllä omalla lajinomaisella tavallaan. Tämän estyessä koira alkaa voimaan huonosti, stressaantuu ja jopa sairastuu. 

Roduissa on eroja, mutta ei lopulta kovin suuria 

Ihminen on jalostustyöllä pyrkinyt vaikuttamaan jalostamansa rodun ominaisuuksiin monin tavoin, myös esimerkiksi metsästyskäyttäytymiseen. Tällaista käytöstä voidaan kuvata rotutyypilliseksi käytökseksi. Paimenkoira paimentaa vaanimalla, mutta ei tapa lampaita, eikä seurakoiralla useinkaan ole voimakasta riistaviettiä. 

Jalostustyö ei ole kuitenkaan vaikuttanut käyttäytymistarpeisiin merkittävästi, vaikka eri roduilla onkin taipumuksia enemmän johonkin tiettyyn käyttäytymiseen kuin toisella. Lajin omat käyttäytymistarpeet ovat koirassa edelleen vahvasti tallella sen rodusta, käyttötarkoituksesta, koosta tai ulkonäöstä riippumatta. 

Ihmisen on siksi ymmärrettävä ensin koiraa lajina ja vasta sitten rotua. Tämän jälkeen pitää opetella tuntemaan vielä yksilö, jonka kanssa elää, koska esimerkiksi jonkin käyttäytymistarpeen vahvuus voi vaihdella yksilötasollakin. Näin koiran tarpeita voi ennakoida ja yhteinen elämä on sujuvampaa.

Koirien inhimillistäminen lähtee siitä, että unohtaa, minkä lajin kanssa elää.

Mitä oletat koiralta?

Koiralta odotetaan ja myös vaaditaan monenlaisia asioita, jotka ovat sille epäluonnollisia. Silloin koiralle normaali on ristiriidassa yhteiskuntamme ja/tai omistajan vaatimusten kanssa. Hyvä esimerkki on hihnassa kävely ja ahtaat ohitukset, jotka eivät ole koiralle lainkaan ominaisia käytösmalleja tai normaali tapa liikkua. Onkin suoranainen ihme, että ohitusongelmia ei ole tämän enempää. 

Koiralta myös usein odotetaan automaattisesti jonkinlaista kilttiä käytöstä, jota voisi kuvailla myös ”hajuton ja mauton” sanaparilla.  Vähintään koiran pitäisi olla ystävällinen kaikille kaikkialla. Jos se ei ole ja pyytäessään tilaa murisee lajilleen tyypillisesti vieraan kumartuessa kohti, se on luonnevikainen ja omistajakin saa kuulla kunniansa. 

Koiran näkökulmasta yksin nököttävä aamupalaleipä on saalis, jonka saa ottaa se, joka ensin ehtii. Ovikellon haukkuminen kiristää omistajan hermoja, mutta on koiralle täysin normaalia vahtimista ja kommunikointia. Suuri osa roduista on jalostettu vahtimaan ja ilmoittamaan asioista. Koiria, omaakin, lähestytään usein väärin ja sivuutetaan eleet, joilla se viestii epämukavuuttaan. Koiran on myös esimerkiksi viihdyttävä kiltisti yksin pitkiä aikoja, vaikka se on laumaeläin.

Lisäksi ihmisellä on hurjan huono tapa, varsinkin arjen kiireessä, vain olettaa koiralta, että se osaa toimia kuten ihminen toivoo. Ihminen unohtaa, että voisi myös kouluttaa koiraa, ja toisaalta, että kouluttamallakaan koira ei voi oppia jotain, mikä ei ole sille mahdollista. Koirien inhimillistäminen lähtee siitä, että unohtaa, minkä lajin kanssa elää.

Koira ja ympäristö

Yhteentörmäyksiä syntyy erityisesti silloin, kun rotu, joka on jalostettu tiettyyn tehtävään, viedään ympäristöön, jossa sen koko ydinolemus on ristiriidassa kaiken muun kanssa. Tai siltä vaaditaan jotain, joka on kyseiselle rodulle mahdotonta. Pystykorvaa ei saa haukkumattomaksi yhtään sen enempää kuin laumanvartijasta vieraille aina sosiaalista hännänheiluttajaa. On myös paljon paimenkoiria, jotka jahtaavat ohikulkijoita lampaiden sijaan, ja vinttikoiria, jotka eivät ole koskaan päässeet juoksemaan. 

Kun pohditaan koiran normaalia käytöstä ja käytöstarpeita, voisi pohtia joskus myös sitä, miten paljon itse joustaa omasta ajattelustaan koiran suuntaan. Haittaako kuopan kaivuu pihalla tai ovikellon haukkuminen ihan oikeasti ketään? Toki jos käytös on vahingollista koiralle tai ympäristölle, siihen on puututtava. Usein pelkästään se, että muistuttaa, minkä lajin kanssa on tekemisissä, helpottaa tilannetta. Vaikka kuinka kouluttaisi, koiraa ei voi kouluttaa olemaan joku muu. Koiran täytyy saada olla koira niin paljon kuin se on mahdollista.

On hyvä tapa välillä kirjata viikon verran ylös koiran tekemisiä ja pohtia, kuinka paljon koiran arkeen kuuluu tekemistä, joka on sille lajityypillistä. Samalla voikin kirjata kaikki erilaiset tilanteet, joissa koiran käytös ehkä häiritsee. Sitten tarkastellaan, onko kyseessä ehkä koiralle normaali käytös, joka tuntuu ihmisestä haasteelliselta. Vasta tämän jälkeen kannattaa miettiä, voiko ja pitääkö asialle ehkä tehdä jotakin – ja jos pitää, niin mitä. 

Tarve ei häviä, vaan puskee jostain esiin

Käyttäytymistarve on niin vahva, että jos koira ei pääse sitä toteuttamaan, se stressaantuu ja voi sairastua. Varsinkin jos jotakin käytöstä rajoitetaan, on tarjottava mahdollisuus tehdä sitä muualla. Tällöin puhutaan virikkeellistämisestä, jota on kaikki sellainen toiminta, jossa koira pääsee täyttämään lajityypillisiä tarpeitaan. Yleisimmin tämä mielletään juuri ruoan etsintään tai sen syömiseen liittyväksi toiminnaksi, mutta se voi aivan hyvin olla esimerkiksi vauhdikas liikunta, uinti, saalistusleikit, koiraystävien tapaaminen, aivotyöt tai paimennus. 

Koira yrittää toteuttaa käyttäytymistarpeitaan niillä keinoilla, joita sillä on käytettävissä. Jos mahdollisuuksia ei ole riittävästi, voi käydä niin, että koira ei enää kiinnostu normaalisti mielihyvää aiheuttavista asioista ja passivoituu. Koira voi vaikuttaa helppohoitoiselta, mutta tosiasiassa onkin tilassa, jossa juuri mikään tekeminen ei tuota sille mielihyvää. Jos koira vain nukkuu, sillä on todennäköisesti asiat huonosti. 

Omistajan velvollisuus onkin rakentaa koiran arki mahdollisimman virikkeelliseksi ja koiralle sopivaksi. Pienilläkin muutoksilla voi edistää koiran kokonaisvaltaista hyvinvointia. Monipuolinen virikkeellistäminen tulisi kuulua jokaisen koiran arkeen, eikä se tarvitse sirkustemppuja, vaan muutaman asian sisäistämistä.

Mene metsään!

Koiralle luonnollinen ympäristö on metsä ja ulkoilu luonnossa. Koiralle on normaalia liikkua vaeltaen rauhallisella tahdilla pitkiäkin matkoja suurilla alueilla, nuuskien, edestakaisin kuljeskellen, ehkä välillä pyrähtäen juoksuun ja taas tutkien jotain kaikessa rauhassa. Jos voi viedä koiran metsään päivittäin, tekee jo valtavasti koiran hyvinvoinnin eteen. Vapaana oleminen on tietysti parasta, mutta myös pitkä liina antaa mahdollisuuden koiralle kulkea omaan tahtiin. 

Ulkoilu on eri asia kuin lenkki. Koiran kanssa pitäisi nimenomaan ulkoilla, jotta se saa mahdollisuuden riittävästi nuuhkia maailman hajuja. On äärimmäisen surullista, jos koira kiertää korttelia rivakalla tahdilla edeten ihmisen luomassa miljöössä, joita myös puistot ovat, viikko toisensa perään. Jokaisen koiran pitäisi päästä säännöllisesti edes pari kertaa viikossa oikeaan metsään. Jokaisen ulkoilun pitäisi olla kiireetön maailman tutkimisretki, joka suuntautuu usein aivan uusille alueille. Lajityypillistä ulkoilua ei myöskään korvaa omalla pihalla tai tarhassa loikoilu. 

Saalistaja on ruokakipolla hyvin onneton

Ruokakippo on ihmisen keksintö ja täysin tarpeeton koiran ruokinnassa, poikkeustilanteita lukuun ottamatta. On ollut selviytymisen kannalta tärkeää, että koira jaksaa etsiä pitkään ruokaa ja todella tehdä töitä sen eteen. Koiralle metsästyskäyttäytymiseen liittyvät käyttäytymistarpeet ovatkin äärimmäisen tärkeitä, ja ruoan etsiminen yksinkertaisesti tuntuu koirasta hyvältä. 

Koiran suu on luotu kaluamaan, repimään, riipimään ja pilkkomaan saalista. Tätä tarvetta ei mitenkään tyydytä ruokakiposta ruoan antaminen. Pureskelun ja suun käytön tarpeen vaje voi näkyä nopeasti myös sisustuksessa – varsinkin, jos koira on pentu tai nuori ja täynnä ylimääräistä energiaa, joka etsii kohdetta. On onneksi hyvin helppoa siirtyä pois kipporuokinnasta, heittämällä vaikka raksut nurmikolle tai tarjoamalla ruoka erilaisista aktivointileluista, joko ostetuista tai itse tehdyistä. Lisäksi erilaisia purtavia luita, jänteitä ja puruluita on niin valtavasti, että niistä löytyy hyvin monelle sopivia järsittäviä.

Voi olla, että koirat sopeutumisen mestareina päästävät meidät jatkuvasti vähän liian helpolla. Ne tyytyvät osaansa.

Oletko läsnä? Onko puhelin taskussa?

Koira on sosiaalinen eläin ja tarvitsee oman perheen ja omistajansa seuraa. Koira tottuu lepäämään melko helposti yksin työpäivien ajan, mutta sille on oltava muuten aikaa. Omistaja merkitsee koiralle usein koko maailmaa, ja koira kokee yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta, jos ihmisellä ei olekaan aikaa. 

Pelkkä yhteinen ulkoilu ei valitettavasti riitä, varsinkaan, jos itse käsittelee puhelinta. Kannattaakin miettiä, milloin oikeasti on, vai onko koskaan koiransa kanssa. Kouluttaa, opettaa, rapsuttaa tai kommunikoi. On läsnä ja paikalla oikeasti. Istuu kivellä koiran vieressä, puhelin piilossa, ja katselee koiran kanssa maailmaa.

Lisäksi pitää erikseen huolehtia, että koiralla on kontakti lajitovereihin. On rotuja ja yksilöitä, joille voi olla parempi elää itsekseen, mutta suurin osa koirista hyötyy myös lajitoverin seurasta. Laatu korvaa määrän, ja yhdet leikkitreffit viikossa hyvän kaverin kanssa voi olla jo riittävästi. Pentuaikana ja murrosiässä pitää ottaa erikseen iän tuomat vaatimukset huomioon. 

Minkä odotusarvon sinä asetit koirallesi?

Voi olla, että koirat sopeutumisen mestareina päästävät meidät jatkuvasti vähän liian helpolla. Ne tyytyvät osaansa. Ehkä tarvitaan enemmän lenkillä hajun ääreen jämähtäviä koiria, ruokarosvoja ja kaikki paikat sotkevia mutalampeen karanneita kurittomia karvakasoja muistuttamaan, mistä oikeasti on kyse. Kahden lajin vuoropuhelusta, ymmärryksen etsinnästä ja keskeneräisyyden sietämisestä. 

Niin pitkään, kun koirat elävät kanssamme ihmisten yhteiskunnassa, niille voi tulla ongelmia, jotka ovat vain normaali ilmiö sille, että koira ei saa eikä voi olla oma itsensä. Jalostustyöllä toki yritetään nytkin jossakin rodussa painottaa harrastusominaisuutta ja toisessa rodussa ehkä jotain muuta, esimerkiksi ”helppoutta”, mutta samoja koiria ne ovat. Harhaanjohtajavan erinäköisiä, mutta samaa lajia. Kannattaa muistaa antaa tänään omalle koiralle jotain, mitä se ihan oikeasti arvostaa, ja pyytää siltä aina vain niitä asioita, joita se voi koirana tehdä. Asioita, jotka olet sille myös tarvittaessa kouluttanut.

Teksti: Piia Collan, eläintenkouluttaja, Koirapalvelu Collan