On mahdollista, että joskus luovuttaminen on se paras ratkaisu. Aina se ei ole epäonnistumista, vaan välillä se on viisautta.

Koiraharrastaminen on vaikeaa, haastavaa ja hirveää kärvistelyä, joka ei koskaan etene niin kuin kuvittelisi, vaan aina tulee mutkia matkaan. Niistä pitää vaan mennä läpi hampaat irvessä. Kova työ palkitaan! Kyllä se siitä lähtee! Älä vaan anna periksi, kadut sitä myöhemmin! Ajattele, miten hieno fiilis on sitten, kun saat sen tavoittelemasi tuloksen! Kaiken pitää olla täydellistä! Jos ei ole, niin tee siitä sellaista! Ei saa luovuttaa!

Minun täytyy tehdä tunnustus: minä olen luovuttaja. Ja se on ihanaa.

Ensimmäisen kerran luovutin, kun koira ei osoittautunut kovin lahjakkaaksi siihen lajiin, jota halusin harrastaa. Tuli neuvoja: ”Älä luovuta, kyllä se siitä! Kovaa työtä vaan, hampaat irvessä! On sitä huonommillakin harrastettu!” En kuunnellut. Minä luovutin. Vaihdoin muihin lajeihin, sellaisiin, joita koira rakasti ja joissa se oli todella hyvä. Tehtiin hienoja tuloksia, opittiin paljon ja nautittiin valtavasti molemmat. Koira on nyt eläkkeellä ja minulla on hyvä fiilis, koska olen varma siitä, että sillä on ollut onnellinen elämä. Kannattiko luovuttaa? Todellakin kannatti.

Toisen kerran luovutin, kun minä en halunnutkaan harrastaa lajia, johon minulla oli varta vasten hankittu lahjakas nuori koira. Ei vaan tuntunutkaan omalta. Oli motivaatiossa etsimistä. Taas löytyi ympäriltä neuvojia: ”Oletko hullu! Kyllä se motivaatio siitä kasvaa, kun koira on hyvä! Älä nyt ihmeessä vaihda lajia! Tulokset palkitsee!” Taaskaan en kuunnellut. Taas minä luovutin. Vaihdoin lajeihin, joissa koira on ihan hyvä ja joita minä rakastan tehdä. Minä kun en halua kärvistellä puoliväkisin vuosikausia ja odottaa sitä suurta palkintoa – tulosta, titteliä tai voittoa – joka kuulemma korvaa kaiken. Minä haluan ennen kaikkea nauttia matkasta. Koira on nyt kuusivuotias, tuloksia on tullut ja me olemme molemmat kovin onnellisia. Kannattiko luovuttaa? Todellakin kannatti.

Myöhemmin minä olen luovuttanut vielä useita muitakin kertoja. Olen luovuttanut ja vaihtanut treeniporukoita, koska en vaan ole viihtynyt ja sopeutunut. Olen luovuttanut ja luopunut yhdistystehtävistä, koska en vaan enää ole jaksanut. Olen aloittanut lajeja ja luovuttanut ja lopettanut niitä. Olen tehnyt kaiken maailman hyviä päätöksiä, käynnistänyt kuntoilukuureja ja aloittanut varmaan kaksikymmentä harjoituspäiväkirjaa. Ja aina luovuttanut.

Luovuttaminen on taitolaji

Erityisen hyvä olen luovuttamaan arkielämään liittyvissä stressinaiheissa. Meillä kotona koirat nukkuvat sängyssä, kerjäävät pöydästä ja kulkevat ovista karmit kaulassa. Auto on jatkuvasti likainen ja täynnä koirankarvoja. Hihnassa kiskotaan. Ja meille tulevat vieraat pitää kaivaa eteisessä esille onnellisena tervehtimään hyökkäävän koiralauman alta. Sen sijaan, että viitsisin alkaa tekemään asioille jotakin – olen ihanasti luovuttanut. En jaksa stressata asioista, jotka oikeasti eivät minua edes häiritse. Mikäli meille tulee sellaisia vieraita, jotka eivät halua joutua sosiaalisuuskohtauksen uhriksi, ovat koirat sen aikaa muussa huoneessa. Mahtavan yksinkertaista ja stressitöntä – sekä omistajalle että koirille, ja varsinkin niille vieraille.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meillä arkielämässä koirat saavat tehdä kaikkea, mitä haluavat. Arkielämässä meillä on yksi sääntö joka pitää: se, mikä on sallittua, on aina sallittua ja se, mikä on kiellettyä, on aina kiellettyä. Rajat ovat toki olemassa ja niistä ei jousteta. Asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat. Turhat stressitekijät karsitaan pois. Aloitteleva koiraharrastaja, jolla oli hyvin vilkas koira, kysyi kerran, että miten sen koiran saa pidettyä pois heidän valkoiselta sohvaltaan? Heillä oli jo parisuhde koetuksella ja koko perhe ihan hermorauniona asian kanssa. Neuvoin heitä ostamaan uuden erivärisen sohvan ja unohtamaan sen jälkeen koko jutun.

Luovuttaminen on taitolaji. Aina se ei kannata. Välillä on tarpeellista puskea pikkuisen väkisin ja kärvistellä hetki. Ei mikään ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja välillä pitää myös kestää epämukavuutta. Menestyminen vaatii paineenkestävyyttä ja kehittyminen kärsivällisyyttä. On kuitenkin myös mahdollista, että joskus luovuttaminen on se paras ratkaisu. Aina se ei ole epäonnistumista, vaan välillä se on viisautta. Luovuttaminen vaatii joskus rohkeutta. Luovuttaminen tekee joskus kipeää. Mutta kun päätös on oikea, tuntuu lopulta kuitenkin hyvältä vaan päästää irti. Ja antaa tilaa kasvuun uusille mahdollisuuksille, ehkä paljon entistä paremmille.

Koiramaailma tuntuu välillä olevan aika armoton paikka. Arvostelu on rankkaa paitsi kilpailukentillä, yhdistystoiminnassa ja sosiaalisen median palstoilla, myös usein koiranohjaajan oman pään sisällä. Koiraharrastuksessa – tavoitteellisessakaan – ei saa olla paha olla. Ihmisen suorituspaineista, täydellisyydentavoittelusta ja stressistä kärsii helposti myös se tärkein – eli koira.

Joskus on ihan ok luovuttaa. Ei se välttämättä tarkoita sitä, että olet epäonnistunut. Se voi tarkoittaa vain sitä, että se ei ollutkaan sinun polkusi.

Korjaus 28.6. 13:45 Artikkelikuvassa virhe. Viittauksessa oikea nimi on Paulo Coelho.


MAINOS

Takana koirien, itseni ja muiden kouluttamista yli kymmenen vuotta. Lajeina ollut vuosien mittaan vaikka ja mitä. Ensimmäiset vuodet vierivät pääosin suojelun ja muiden palveluskoiralajien parissa. Viimeiset vuodet on kuljettu metsiä hälytyskelpoisen pelastuskoiran kanssa. Nykyisin lajina on kansainvälinen pelastuskoiratoiminta, joka vie ympäri maailman työkoiratoiminnan ja kilpailujen merkeissä. Menossa mukana käyttömalinoisit Karjala (Pysäkin Daika Sana) ja Kollaa (Suhteellisen Verrari). Eläkepäiviä viettelee Pulmu (Mecberger Hertta). Intohimona asioiden pohtiminen, uuden löytäminen, yhdessä tekeminen.Tavoitteena kehittyä aina vaan paremmaksi, ihmisenä ja koiranohjaajana. Sydämessä aina paikka koirille ja niiden kanssa harrastaville ja töitä tekeville ihmisille.

Kommentoi

Kirjoita kommentti
Kirjoita nimesi tähän