Kaikki koirat eivät ole helppoja. Kaikkia tarinoita ei saada ehjiksi. Kaikkea vaikeutta ei voi mahduttaa saman otsikon alle. On tavallisia arjen haasteita, joihin lähes jokainen koiranomistaja törmää. Ja sitten on tilanteita, jotka alkavat kaventaa elämää, murentaa jaksamista ja viedä arkea suuntaan, jota ei olisi koskaan osannut ennakoida.
Onni ei ole helppo koira. Onni on koirakko, joka ei joudu kantamaan itselleen liian suurta taakkaa.
Vaikea tunnustus
Kenelle voisi tunnustaa, että oma koira vie kaiken energian? Että arki pyörii vain koiran ympärillä, kodin ilmapiiri kiristyy, parisuhde rakoilee ja oma mieli alkaa väsyä? Mitä tapahtuu silloin, jos kaikki ei menekään hyvin, jos koira ei olekaan helppo ja elämä alkaa hajota?
Joskus käy näin. Silti siitä puhutaan liian vähän ja joskus epärehellisesti. Syitä etsitään kyllä nopeasti, mutta paljon harvemmin puhutaan siitä, mistä saa oikeasti apua, vertaistukea tai edes olkapään, jota vasten saa hetken nojata. Some ei tunne sinua eikä koiraasi, mutta silti moni jää roikkumaan sen ääreen silloinkin, kun se lisää enemmän levottomuutta kuin ymmärrystä.
Vaikean koiran kanssa elävä ihminen jää myös helposti yksin jo ennen kuin kukaan huomaa sitä. Ulospäin hän voi näyttää sitoutuneelta, tunnolliselta ja sinnikkäältä. Sisältäpäin hän voi olla väsynyt, peloissaan ja täynnä sellaista häpeää, jolle ei oikein löydy sanoja. On vaikea sanoa ääneen: että rakastaa koiraansa, mutta ei enää jaksa elää näin.
Vaikean koiran kanssa eläminen ei näy ulospäin aina suurina asioina. Se näkyy vähitellen kutistuvana elämänä.
Kun elämä alkaa kaventua
Vaikean koiran kanssa eläminen ei näy ulospäin aina suurina asioina. Se näkyy vähitellen kutistuvana elämänä. Reittejä aletaan vältellä, vieraita jännittää jo etukäteen, oma koti ei tunnu levolliselta ja mieli käy koko ajan kierroksilla. Moni yrittää ensin sinnitellä, järjestellä, ymmärtää ja tehdä enemmän. Samalla oma elämä alkaa kaventua huomaamatta koiran ehdoilla elettäväksi.
Siinä kohtaa mukana ei ole enää vain huoli koirasta. Mukana on myös suru, uupumus, häpeä ja välillä katkera kysymys siitä, miksi tästä tuli juuri tällaista. Usein pettymys omiin taitoihin on suuri, vaikka olisi yrittänyt kaikkensa ja enemmän. Samalla joutuu katsomaan vierestä, miten toisten kanssa arki näyttää sujuvan tavalla, joka itseltä tuntuu koko ajan vain loittonevan. Siinä vertailussa on jotain erityisen raskasta, koska se osuu juuri siihen kohtaan, jossa ihminen epäilee jo valmiiksi itseään.
Vaikean koiran kanssa eläminen voi tehdä ihmisestä myös kummallisen näkymättömän. Jos koiran kanssa ei voi tulla rennosti mukaan, ei voi liikkua huolettomasti eikä voi luottaa tavalliseen arkeen, moni alkaa vähitellen jäädä pois. Ulkopuolelta katsottuna kyse voi näyttää vain järjestelyltä. Sisältäpäin se voi tuntua siltä, että oma elämä pienenee koko ajan vähän lisää. Oma koira alkaa rajata kaikkea. Iloisinkaan hännänheilutus ei aina pyyhi mielestä sitä, mitä arki todellisuudessa vaatii.
Rakkaus ei tee arjesta kevyttä
Ketään ei voi rakastaa terveeksi. Osa ongelmista voi olla niin syviä, että niitä ei korjaa kodinvaihto, ammattilainen eikä aika. Joskus ihminen tekee kaiken, minkä osaa ja jaksaa, ja silti elämä pysyy liian raskaana sekä koiralle että ihmiselle.
Tätä on vaikea hyväksyä, koska moni haluaisi uskoa, että riittävä rakkaus, oikea tieto tai tarpeeksi suuri sitoutuminen vielä kääntää kaiken. Ajatus on lohdullinen, mutta se ei aina ole totta. Kaikki ei ole koulutettavissa pois, kaikki ei ole hoidettavissa kevyemmäksi eikä kaikki asetu lopulta sellaiseen muotoon, jossa arki olisi oikeasti hyvä elää.
Vaikeassa tilanteessa rakkaus voi myös hämärtää arviointia. Mitä enemmän koira merkitsee, sitä vaikeampi on nähdä, kuinka raskaaksi elämä on käynyt. Silloin ihminen alkaa helposti ajatella, että vielä pitää yrittää enemmän, jaksaa paremmin, löytää seuraava apu tai kestää vielä vähän lisää. Ulospäin se voi näyttää sitoutumiselta ja vastuunkannolta, mutta sisältäpäin se voi olla myös pelkoa, syyllisyyttä ja kyvyttömyyttä päästää irti ajatuksesta, että kaiken pitäisi vielä järjestyä.
Juuri tässä kohtaa olisi tärkeää uskaltaa kysyä muutakin kuin sitä, miten koiraa voisi vielä auttaa. On kysyttävä myös, millaista tämän koiran elämä oikeasti on, millaista tämän ihmisen elämä on ja kuinka paljon kumpikin enää jaksaa kantaa. Rakkaus on tärkeää, mutta se ei yksin riitä mittariksi.
Miksi vaikean koiran kanssa jää niin helposti yksin
Vaikean koiran kanssa elävä ihminen saa usein paljon neuvoja, mutta vähemmän tilaa puhua siitä, miten raskasta elämästä on tullut. Keskustelu kääntyy helposti siihen, mitä vielä voisi kokeilla, mitä pitäisi harjoitella, mikä jäi ehkä huomaamatta tai mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Kaikki tämä voi olla hyödyllistä, mutta se ei vielä vastaa siihen, miltä ihmisestä tuntuu elää arkea, joka kuluttaa häntä päivä päivältä enemmän.
Auttamisen kulttuurissa on paljon hyvää, mutta siinä on myös sokea piste. Meidän on usein helpompi puhua keinoista kuin kuormituksesta. Helpompi puhua toivosta kuin siitä, että joku on jo hyvin lähellä omaa rajaansa. Helpompi puhua koiran kuntoutumisesta kuin siitä, mitä jatkuva varuillaan olo tekee ihmiselle. Silloin omistaja voi jäädä keskelle auttamista oudolla tavalla yksin.
Myös ammattilaiselle tämä on vaikea paikka. Hänen tehtävänsä on auttaa, etsiä keinoja ja pitää yllä toivoa. Siksi voi tuntua lähes kielletyltä pysähtyä kysymään, onko elämä enää koiralle tai ihmiselle kohtuullista. Moni pelkää sanovansa liikaa väärässä kohdassa, tulevansa ymmärretyksi väärin tai vievänsä ihmiseltä viimeisenkin toivon. Silti juuri vaikeimmissa tilanteissa tarvittaisiin kykyä puhua rehellisesti myös siitä, että kaikki kuormitus ei ratkea lisää yrittämällä.
Joskus vaikein asia ei ole myöntää, että koiralla on ongelma. Vaikeinta on myöntää, mitä se ongelma on tehnyt koko elämälle.
Omistajankin hyvinvoinnilla on väliä
Koiran hyvinvointi on tärkeä asia. Sen pitääkin olla. Mutta vaikean koiran kanssa eläessä syntyy helposti ilmapiiri, jossa ihmisen hyvinvointi alkaa näyttää toissijaiselta, melkein häiritsevältä sivuasialta. Ikään kuin hyvä omistajuus mitattaisiin loputtomassa venymisessä, siinä kuinka paljon jaksaa kantaa, sopeuttaa, selittää ja sietää.
Näin ei pitäisi olla. Ihmisen jaksaminen ei ole moraalinen häiriötekijä vaan osa todellisuutta. Jos koti ei ole enää levollinen, jos ihmissuhteet kiristyvät, jos työkyky alkaa murentua, jos elämä pyörii vain ongelmien ennakoinnin ympärillä, sitä ei pitäisi joutua vähättelemään tai häpeämään. Vaikean koiran kanssa eläminen voi tulla niin kokonaisvaltaisesti ihon alle, että ihminen alkaa itsekin pitää omaa kuormitustaan epäolennaisena. Silloin hän tarvitsee usein ensimmäiseksi luvan nähdä, että sillä on väliä.
Vastuu ei tarkoita sitä, että koiraa kannetaan hinnalla millä hyvänsä, vaikka kaikki muu sortuisi ympäriltä. Vastuu tarkoittaa myös sitä, että todellisuutta katsotaan sellaisena kuin se on. Joskus vaikein asia ei ole myöntää, että koiralla on ongelma. Vaikeinta on myöntää, mitä se ongelma on tehnyt koko elämälle.
Toivo ei ole sama kuin kieltäminen
Toivoa tarvitaan, mutta ei sellaista toivoa, joka estää näkemästä todellisuutta. Liian usein toivo ymmärretään niin, että kaiken pitäisi vielä kääntyä hyväksi, jos vain jaksaa yrittää enemmän, löytää oikean avun tai odottaa tarpeeksi kauan. Joskus niin käykin. Vaikeatkin tilanteet voivat helpottaa, koiran kanssa voi löytyä toimivampi arki ja ihminen voi saada takaisin tunteen siitä, että elämä on jälleen omaa.
Mutta aina toivo ei tarkoita sitä, että kaikki vielä korjaantuu. Joskus toivo tarkoittaa sitä, että tilanteesta aletaan puhua vihdoin rehellisesti. Että ihminen saa luvan sanoa ääneen, miten raskasta on ollut. Että koiran elämää uskalletaan katsoa sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin toivotaan sen joskus olevan. Että vaikeidenkin vaihtoehtojen äärellä voi olla joku, joka ei kiirehdi, ei tuomitse eikä pakota mihinkään suuntaan.
Rehellinen toivo ei lupaa, että kaikesta tulee helppoa. Se lupaa vain sen, ettei ihmisen tarvitse jäädä yksin sen kanssa, mikä on totta.
Raja
Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ihminen joutuu katsomaan omaa rajaansa suoraan. Tiedän, miltä tuntuu yrittää pitkään ymmärtää, järjestää, auttaa ja kantaa, kun samaan aikaan koko muu elämä alkaa vähitellen sortua yhden koiran ympärille. Tiedän myös, miten vaikeaa on myöntää, ettei kaikkea voi pelastaa sellaiseksi kuin toivoi.
Siksi en halua kirjoittaa tästä aiheesta niin, että vain yksi ratkaisu näyttäisi moraalisesti oikealta. Vaikean koiran kanssa elävä ihminen ei tarvitse lisää yksinkertaistuksia eikä valmiita tuomioita. Hän tarvitsee rehellisyyttä, tukea ja tilaa hengittää. Joskus tarina jatkuu ja elämä helpottuu. Joskus taas vastaan tulee raja, jonka kohdalla armollisuus ei ole välinpitämättömyyttä vaan sitä, että lakkaa valehtelemasta itselleen siitä, mitä vielä jaksaa, mitä koira jaksaa ja mitä elämä enää mahdollistaa.
Luopuminen ei myöskään tarkoita aina samaa asiaa. Joskus puhutaan uuden, sopivamman kodin etsimisestä. Joskus taas vastassa on tilanne, jossa koiralle ei ole enää löydettävissä sellaista elämää, joka olisi sille oikeasti hyvä ja kohtuullinen. Kumpaakaan ei pitäisi käsitellä kevyesti, mutta kumpaakaan ei pitäisi myöskään tehdä mahdottomaksi ajatella tai sanoa ääneen. Vaikeimmissa tilanteissa vastassa ei aina ole hyvä ja huono vaihtoehto, vaan kaksi huonoa, joista kumpikaan ei tunnu oikealta.
Silti vaikeankin koiran kanssa elänyt ihminen voi olla hyvä omistaja. Ja joskus kaikkein tärkein asia ei ole se, miltä ratkaisu ulospäin näyttää, vaan se, onko ihminen uskaltanut katsoa sekä koiran että oman elämänsä todellisuutta riittävän rehellisesti.
Teksti Piia Collan, eläintenkouluttaja, Koirapalvelu Collan
MAINOS
