Artikkelikuva: Satu Nyström

Ennen kuin sain Jätkän, olin ehtinyt haaveilla avustajakoirasta jo lähes 8 vuotta. Siinä vaiheessa, kun pääsimme muuttamaan taloon, jossa kaikki huoneet ja sisäänkäynti ovat maan tasalla, laitoin heti hakemuksen Invalidiliittoon. Nyt vihdoin pystyisin omatoimisesti ulkoiluttaa koiraa.

Kuukaudet tuntuivat todella pitkiltä, kun odotin ensimmäistä yhteydenottoa. Kun vihdoin ja viimein liitosta soitettiin ja kysyttiin voisinko lähteä Vaasasta Seinäjoelle alkuhaastatteluun, en miettinyt hetkeäkään, vaan vastasin pääseväni tulemaan paikalle.

Invalidiliiton haastattelussa tehtiin alkukartoitusta siitä, miten elän, mitä sairastan, millainen turvaverkosto meillä on ympärillä ja kaikesta mahdollisesta muusta, joka voi vaikuttaa kykyyni pitää koiraa. Mietittiin, millä mahdollisella apuvälineellä hoitaisin koiran ulkoilutukset ja kuka hoitaisi koiraa, jos sairastun ja niin edelleen.

Olin äärettömän onnellinen, kun kuulin että läpäisin haastattelun!

Samalla onnea hillitsi tieto siitä, että pisimmillään avustajakoiraa voi joutua odottamaan peräti 10 vuotta. Olin todella turhautunut ja tieto noin pitkistä jonoista masensi.

Mukaan itsekoulutusprojektiin

Erään kerran kun tutkiskelin avustajakoiriin liittyviä asioita internetissä, osui silmiini Avustajakoirayhdistyksen ilmoitus avustajakoirien itsekoulutusprojektista. Otin yhteyttä yhdistykseen ja selvittelin, mitä projekti pitää sisällään. Koska minulla ei ollut mahdollista siinä elämäntilanteessa ottaa itse koiraa ihan pienestä pennusta asti, niin minun kohdalla paras vaihtoehto oli hakea ns. osittain koulutettua koiraa.

Hain projektiin mukaan ja tällä kertaa lähdin Tampereelle haastateltavaksi. Tapaamisessa projektin kouluttajan kanssa kartoitettiin minun kykyä kouluttaa koiraa sen valmistumiseen asti.

Voi sitä iloa taas haastattelun päätteeksi, kun kuulin kouluttajan uskovan minun kykyyni kouluttaa avustajakoiraa itselleni.

Kun minut oli hyväksytty mukaan itsekoulutusprojektiin, projektityöntekijä ja kouluttaja miettivät yhdessä, mikä koira sopisi minun käyttööni parhaiten. On erittäin tärkeää, että koiran käyttäjä ja koira sopivat yhteen. Olin myös aiemmin jo saanut kertoa toiveeni, minkä tyyppistä koiraa toivoin. Toiveenani oli, että koira olisi energinen ja sopeutuisi meidän, välillä hyvinkin eloisaan perheeseen.

Se, että hain osittain koulutettua koiraa, tarkoitti meidän tapauksessamme sitä, että kouluttaja oli kouluttanut Jätkälle perustaitoja, kuten kulkemista kauppakeskuksissa, marketeissa, ulkona, ravintoloissa ja monissa muissa paikoissa. Koiralle opetettiin paljon myös avustustehtäviä kouluttajan luona, esimerkiksi valojen räpsyttelyä, tavaroiden nostamista, ovien avaamista ja jopa pyörätuolin vierellä kulkemista.

Jenny ja Jätkä hitsautuivat tiimiksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jopa ensitapaamisella. Kuva. Satu Nyström

Ikimuistoinen ensitapaaminen

Ensimmäinen tapaaminen Jätkän kanssa oli hyvin mieleenpainuva. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Tunsin saavani heti yhteyden Jätkään, ja kouluttaja sanoikin, että Jätkä otti heti minut omakseen. Olin hämmentynyt siitä, että tunsin niin voimakasta kiintymystä koiraa kohtaan ensitapaamisella. Näytti vahvasti siltä, että minä ja Jätkä sopisimme yhteen. Olin niin helpottunut, että poskillani virtasivat onnen kyyneleet, jotka Jätkä oli heti valmis nuolemaan pois.

Jätkä kävi meillä muutaman kerran TET-jaksoilla ja saimme harjoitella yhdessäoloa. Kävimme myös yhdessä Jätkän kouluttajan ja Jätkän kanssa treenileireillä. Koin nämä leirit ja TET- jaksot todella tärkeinä. Tällä tavalla minä sain harjoitella kouluttamista ja yhdessä koiran kanssa toimiessani huomasin tärkeitä asioita, missä kouluttaja voisi vielä meitä auttaa, ennen kuin koira siirtyisi lopullisesti minulle.

Hitsauduimme Jätkän kanssa yhteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja muistan kuinka paljon itkin, kun Jätkä lähti viimeisen kerran kouluttajan luo.

Jätkä osasi meille muuttaessaan siis lähes kaikki perusasiat, kuten vierellä kulkemisen ja tavaroiden nostot, jotka olivat ne kaikkein tärkeimmät. Aluksi kaupoissa kulkiessa käytin vielä hihnaa, mutta ahkerasti treenaten opittiin kulkemaan ilman sitäkin.

Treenasimme noin 4-5 kertaa viikossa kaupoissa ja julkisilla paikoilla. Kotona harjoittelimme melkein päivittäin joitain pienempiä avustustehtäviä. Monesti treeneihin liitettiin myös leikkejä lasten kanssa, ja näin ollen saimme kaikki perheenjäsenet osallistumaan koiran koulutukseen. Tyttäreni oli suurena apuna Jätkän koulutuksessa, ja siitä tulikin meidän yhteinen projekti. Poikani sai tittelin Jätkän virallisena leikittäjänä, ja hänenkin rooli oli tärkeä, ajatellen koiran kokonaisvaltaista hyvinvointia. Lasteni sekä muiden läheisteni ansiosta jaksoin tehdä Jätkän kanssa useita kymmeniä treenejä. Tässä vaiheessa hyvin suuressa roolissa oli myös kouluttajani niin sanottu etätuki. Sain siis tukea kouluttamiseen myös puhelimitse.

Välillä treenaaminen tuntui raskaalta, omat rajoitteeni huomioon ottaen, mutta pääsääntöisesti meillä oli aina hauskaa yhdessä. Herätimme usein myös hilpeyttä muissa ihmisissä kulkiessamme julkisilla paikoilla.

Tästä lähti käyntiin meidän loistava yhteistyö!


MAINOS

Nimeni on Jenny Jewander ja asustelen Vaasassa. Olen liikuntarajoitteinen ja käytän liikkumisen apuvälineenä pyörätuolia. Syksyllä 2018 sain Avustajakoirayhdistykseltä labradorinnoutaja Jätkän. Kovan treenaamisen, ja hyvän tiimityön tuloksena Jätkä valmistui viralliseksi avustajakoiraksi 22.8.2019. Aputassu-treenien lisäksi olemme nyt innostuneet harrastamaan rally-tokoa.

Kommentoi

Kirjoita kommentti
Kirjoita nimesi tähän