Suomessa koirienpidon ja koulutuksen taso on niin eettisestä kuin tiedollisesta ja taidollisestakin perspektiivistä katsottuna korkea. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana asennoituminen koiriin on muuttunut entistä lempeämmäksi, samaan aikaan kun harrastuskoirien koulutuksessa on laajalti otettu käyttöön entistä enemmän tieteeseen perustuvia, tehokkaampia menetelmiä. Muutosprosessi on ollut hidas ja jatkuu edelleen. Miksi muutosta sitten tarvitaan ja mikä tahtia hidastaa?
Miksi joissakin intensiteettiä vaativissa lajeissa ei operantilla koulutuksella juurikaan ole Suomessa saatu tuloksia aikaiseksi?
Suhtautumineen koiriin muuttunut
Tapa, jolla koira ja koiran paikka ihmisen rinnalla nähdään, on muuttunut vuosien saatossa. Tänä päivänä koira nähdään entistä enemmän ihmisen kumppanina, palvelijaroolin jäädessä menneisyyteen. Mitä enemmän koiria tutkitaan, sitä selvemmäksi käy, että ne kokevat iloa, surua, pelkoa ja ehkä rakkauttakin, jos ei samoin, niin ainakin paljolti samankaltaisesti kuin ihminenkin. Uusi tapa nähdä koira tuo mukanaan tarpeen kouluttaa sitä tavalla, joka ei alista, satuta tai aiheuta pelkoa. Operantti koulutus (naksuttelu, shaping) on oikein toteutettuna hyvä ja tehokas menetelmä. Se on saanut kuitenkin paljon kritiikkiä tehottomuudestaan muokata koiran käytöstä silloin, kun koiralta odotetaan hyvin intensiivistä tai rajua työskentelyä. Esimerkkinä tästä vaikkapa metsästys tai suojelu. Teoreettisesti näin ei pitäisi olla. Miksi sitten näissä lajeissa ei operantilla koulutuksella juurikaan ole Suomessa saatu tuloksia aikaiseksi? Syitä on useita, koetan tässä avata niistä tärkeimmät.
Operanttia koulusta ei voi yhdistää vanhoihin, koiraa passivoiviin menetelmiin.
Operantin koulutuksen haasteet
Käytännön sovellusten puute
Tuloksia syntyy, kun yhdistetään lajikohtainen kokemus ja uusi tekniikka. Uuden tekniikan omaksuminen ei takaa tuloksia, jos tekniikkaa ei osata soveltaa käytäntöön. Sovellusten kehittäminen taas vie aikaa, paljon. Siksi ei riitä, että opiskelee operantin koulutusmenetelmän. On myös harrastettava kyseessä olevaa lajia niin pitkään, että lajin erityispiirteet tulevat tarpeeksi tutuiksi. Toisaalta tilanne ei lajia pitkään harrastaneillekaan ole sen helpompi. Operanttia koulusta ei voi yhdistää vanhoihin, koiraa passivoiviin menetelmiin. Koira joko tarjoaa itsenäisesti käytöksiä (on operantti) tai ei tarjoa. Aiemmin koulutus on perustunut siihen, että koira tekee mitä käsketään. Operantissa koulutuksessa koira on itse aktiivisessa roolissa. Koira ei voi samanaikaisesti sekä ehdotella sopivia käytöksiä että olla passiivisena ihmisen ohjattavana. Tämä taas johtaa siihen, että pitkään koiria kouluttaneen harrastajan on operantteja menetelmiä käyttääkseen muutettava koulutustapansa kokonaan. Mikäli vanhalla menetelmällä on saavuttanut edes jonkinlaisia tuloksia, on aikamoisen työlästä ja varmasti turhauttavaakin ottaa riski joutua hetkellisesti tyytymään entistä selvästi huonompiin tuloksiin, kunnes uusi menetelmä on omissa käsissä hioutunut riittävän pitkälle. Toisin sanoen itse menetelmä ei ole tehoton, sen käytännön sovellukset sen sijaan ovat sitä Suomessa pitkään olleet.
Väärät palkinnot
Tehokas koulutus edellyttää oikeanlaisia palkintoja. Suomessa on jostain syystä käytetty operanttia menetelmää sovellettaessa palkintona pääosin ruokaa. Ruoan käyttö on monessa kohtaa perusteltua: sillä voidaan helposti tehdä paljon toistoja (oppiminen perustuu toistoihin) ja koira pysyy rauhallisempana (stressi estää tehokkaasti oppimisen) kuin esimerkiksi leikillä palkittaessa. Ruoka ei kuitenkaan riitä motivoimaan kovinkaan montaa koiraa haastavampia tehtäviä koulutettaessa. Jos siis halutaan työskennellä esimerkiksi metsästys- tai suojelukoiran kanssa, ruokapalkka riittää korkeintaan tekniseen koulutukseen. Varsinainen lajikoulutus edellyttää ruokaa parempia palkintoja.
Tavoitteiden asettelu
Suomessa operantin koulutuksen eturintamassa ovat olleet ihmiset, joiden ensisijaisena intressinä koiranpidon ja uusien koulutustekniikoiden opiskelulle on ollut koirien hyvinvoinnin maksimointi. Aiemmin mainitsemani uudempi, kumppanuuteen perustuva koiranäkemys pitää usein sisällään myös ajatuksen siitä, että koiran ei edes toivota olevan absoluuttisen tottelevainen. Koiran toivotaan ilmentävän koiramaista käytöstä ja yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Tällöin riippumatta siitä, kuinka tehokasta koulutusmenetelmää käytetään, tuloksena ei ole aina ja joka paikassa hallinnassa oleva tai maailmanmestaruuksia kilpakentillä voittava koira. Siksi koulutusmenetelmistä keskusteltaessa eri menetelmien vertailun supistaminen kilpatulosten seuraamiseen, ei anna aiheesta todenmukaista kuvaa. Yksi syy siihen, että huipulle ei operantein menetelmin ole päästy, on että sinne ei edes ole tähdätty.
Uuden menetelmän leviäminen laajemman joukon käyttöön vaatii aina edelläkävijöitä ja näyttöä tuloksista. Tämän aiheen ympärille tarvittaisiin keskustelua siitä, millaisia vakuuttavat tulokset voisivat olla. Millä muulla koulutustuloksia voisi arvioida kuin kokeista tai kilpailuista saaduilla pisteillä? Koiran hyvinvoinnista on tullut itseisarvo. Miten sitä saataisiin kotioloissa ja harrastuskentillä mitattua? Koiran rooli ihmisen kumppanina asettaa koko ajan suurempia vaatimuksia sille, miten koiran käytöstä kontrolloidaan ja mitä koiralta ylipäänsä voidaan vaatia. Koiran kouluttamiseen tai hallintaan käytettävät välineet eivät enää yleisen näkemyksen mukaan saa aiheuttaa koiralle kipua. Koulutus vaikkapa koiraa lyömällä aiheuttaa taatusti pahennusta. Koska operantti koulutus on tehokas vaihtoehto vanhemmille menetelmille, sen soisi löytävän tiensä sopivina käytännön sovelluksina niin tavallisen koiranomistajan kuin kilpaharrastajankin käyttöön. Olisi myös tärkeää saada erilaisista lähtökohdista koirien koulutusta katselevien ihmisten vuoropuhelua sujuvammaksi.
Artikkelikuva: Oona Pesonen
MAINOS
