Olen aloittanut tämän tekstin useampaan kertaan. Kerran kirjoitin sen jo valmiiksi asti, mutta kone oli eri mieltä tekstin säilyttämisestä. Mietin pitkään, miksi tämä on niin kovin vaikea teksti kirjoitettavaksi – en muista aiemmin minkään tekstin takkuilleen yhtä pahasti. Pitkällisen pohdinnan jälkeen veikkaan syyksi sitä, että aiheen parissa olen joutunut ikään kuin hyppäämään tuntemattomaan. Uskomaan, että treenatessa tulee vastaan asioita, joihin ei ole vastauksia. Joihin en voi vaikuttaa. Joita en voi arvata ennalta. Jotka vaan ovat.

Epäonnistumisen kierre on omassa mielessä

Viime vuonna jälkikautemme päättyi huikeisiin tunnelmiin. Treenit sujuivat, kokeet sujuivat, Lystin osaaminen oli mahtavalla tasolla ja sitä pääsi haastamaan yhä erilaisemmilla treeneillä, joista se selvisi huikealla motivaatiolla ja itsevarmuudella. Metsässä viettämämme ajat olivat meidän yhteistä, parasta mahdollista aikaa. Jo tuolloin, syksyn kahden ykköstuloksen jälkeen oli selvää, että tämän vuoden tavoitteenamme on SM-kisat. Toki myös käyttövalion arvo, mutta ensisijaisesti nimenomaan arvokisat.

Tänä keväänä korkkasimme jälkikauden poikkeuksellisesti jo lumiseen aikaan. Treenit sujuivat, mutta jotenkin se terävin kärki tuntui puuttuvan. Keppejä jäi, janoilla tuli eteen uudenlaisia ongelmia, tottis niin sanotusti levisi käsiin, esineruudussa sattui ja tapahtui. Tai näin kuvittelin, ja annoin sen vaikuttaa omaan mielialaani ja tekemiseeni. Laskin keppiprosentteja ja olin huolissani, kun joka jäljelle tuntui jäävän vähintään se yksi keppi. Hyvät asiat jäivät taka-alalle, mielessä pyörivät vain epäonnistumiset ja asiat, jotka pitäisi saada korjattua. Fiilis jäljelle lähtiessä oli kireä – ”entä jos se nyt taas tekee jotain kummaa janalla”, ”montakohan keppiä tällä kertaa jää metsään” ja monia muita ajatuksia, kaikki negatiivisen kautta.

Kaikki onnistuneet treenit, mahtavat suoritukset ja koiran täysillä tekeminen ja yrittäminen jäivät epäonnistuneiden treenien varjoon. Onnistumiset pitivät pinnalla hetken, mutta jo ajatus jääneistä kepeistä, huonosta keppiprosentista, hukatuista jäljistä ja monista muista asioista romautti onnistumisen tunteet miinuksen puolelle. Päällimmäisenä ajatuksena mietin, mitä ihmettä talven aikana on tapahtunut, miksi Lysti ei enää toimi kuten aiemmin? Vasta nyt ymmärrän, ettei syy tässäkään asiassa ollut koirassa, vaan kyllä ongelmat olivat peräisin liinan toisesta päästä…

Jälki on laji, jossa ulkoisilla tekijöillä on valtava merkitys. Sääolosuhteet, riista, vieraat ihmiset ja muut vastaavat voivat vaikuttaa kaikki suoritukseen. Olen tämän aina tajunnut, mutta jotenkin asia on konkretisoitunut ihan uudella tasolla. Taisipa koko asia olla täysin unohduksissakin kevään aikana…

Kohti uutta asennetta

Jotain oli tehtävä. Ajatusmaailman muutos ja suunta kohti uutta asennetta. Hämmentäväksi tilanteen teki se, että treeniporukoissa olen aina se yltiöpositiivinen tyyppi. Se, joka löytää kaikesta positiiviset puolet ja jolla kaikki on aina vaan mahtavaa. Tilanne oli siis minulle täysin vieras – miksi yhtäkkiä kaikki se positiivinen voima olikin hävinnyt ja negatiiviset ajatukset saivat niin suuren vallan? Ensimmäiseksi päätin, että keppiprosentit jäävät historiaan. En halua yhtään ylimääräistä stressin aihetta. Asiaa, jota voisin kääntää ja vääntää mielessäni niin kauan, että koko treeni tuntuisi pilalle menneeltä.

Sen sijaan päätin, että jokaisesta treenistä täytyy löytää vähintään yksi hyvä asia. Ensimmäisellä päätöksen jälkeen tehdyllä jäljellä se oli ”toinen keppi”. Seuraavalla yllätyksekseni jana. Kolmannella ainoa kommentti oli ”SUPER”, koska mitään yksittäistä asiaa oli mahdotonta valita. Yhtäkkiä alkoi taas hahmottua, miten paljon hyvää tekemisessä on koko ajan ollut ja miten täysillä Lysti oli tehnyt töitä ja yrittänyt.

Edelleen janalla voi tapahtua ihmeellisyyksiä. Siksi niitä treenataan. Edelleen keppejä voi jäädä. Niitä ei kuitenkaan jää siksi, että Lysti ei niitä haluaisi tuoda. Se ei vaan aina voi saada niistä hajua. Edelleen esineruudussa voi toinen koira käydä pissalla ja tuoda oman lisähaasteensa. Edelleen jäljellä voi olla kulkenut toinen ihminen. Edelleen voi käydä vaikka ja mitä, mutta Lysti voi silti olla pätevä ja yrittää parhaansa. Niinpä me jatkamme nyt positiivisen kautta (eli oikeastaan käännämme suunnan siihen minulle luontevimpaan suuntaan, josta kaiken keskellä olemme jostain syystä harhautuneet) – nautitaan yhteisestä ajasta, keskitytään onnistumisiin ja huomataan, miten parasta yhdessä tekeminen on!


MAINOS

Olen Katariina Salo ("Kata") Hämeestä. Koiraharrastukseni aloitin lähes 20 vuotta sitten ja harrastuskavereinani ovat tällä hetkellä reilu 8-vuotias siperianhusky Enne (REK2, toko avo3, agility maksi 2, 2 x rallytoko ALOHYV) sekä pian 4-vuotias australianpaimenkoira Lysti (PAJÄ3 1-tulos x 2, TK1, TK2, TK3, EVL1 x 1). Enne treenaa omaksi iloksemme agilityä ja rallya. Lystin päälajina on tällä hetkellä PK-jälki, jonka tiimoilta tavoitteenamme on SM-kisat elokuussa. Säiden salliessa vetotreenit kuuluvat kummankin koiran arkeen, ja lisäksi puuhastelemme milloin nose workin, henkilöhaun, tarkkuusetsinnän tai vaikkapa frisbeen heiton parissa. Varsinaisten koiraharrastusten lisäksi intohimonani on retkeily koirien kanssa.

Kommentoi

Kirjoita kommentti
Kirjoita nimesi tähän