Kesä on harrastamisen sesonkiaikaa, ainakin omissa lajeissani. Koko pitkä talvi on suunniteltu kesän menoja kilpailukalenteri toisessa ja oma ajanvarauskirja toisessa kädessä. Talven aikana olen viettänyt useamman sata tuntia liikkuen oman epämukavuusalueen äärilaidoilla milloin millaisessakin kelissä tehden koirille pohjakuntoa. Olen seurannut silmä kovana jokaisen liikkumista ja kropan käyttöä, huoltanut ja hoitanut. Olen miettinyt pääni puhki jokaiselle sopivan ruokintamallin lisäravinteineen, ja samalla syönyt itse mitä milloinkin kaapista löytyy. Kaiken tämän vaivannäön päämääränä koelajin korkein arvokilpailu, vinttikoirien maastojuoksun euroopanmestaruuskilpailut heinäkuun alussa Sveitsin Lotzwilissä. Toisaalta olen tehnyt koko alkuvuoden hullun lailla töitä, jotta yrittäjän olisi taloudellisesti mahdollista pitää kolmen viikon palkaton vapaa. Aiempina vuosina ei ole ollut mahdollisuutta lähteä pitkälle reissulle Eurooppaan tai sitten karsinnoissa ei ole kaikki mennyt niin putkeen, mutta tämän reissun työstäminen aloitettiin jo viime kesänä.

Kisakauden aloitus

Kisakautemme alkoi vappuaattona Kouvolasta. Kansainvälinen maastokoe oli samalla EM-maajoukkuekarsinta, jokaisen rodun ja sukupuolen kuusi parasta pääsisi suoraan joukkueeseen. Kaikki kolme joukkueeseen ehdolla ollutta koiraani lunastivat menoliput Sveitsiin, kauden ensimmäinen tavoite siis täytetty. Parin viikon päästä kisattiin Pohjanmaalla SuomiCup-maastot, joka on kutsukilpailu edelliskauden rankinglistan parhaille. Niistä kotiintuomisina toisessa luokassa voitto ja toisessa kakkossija. Alkukauden tulokset ovat olleet tiimimme osalta erinomaiset – ottaen huomioon, että Suomen maastojuoksuwhippettien taso on oikeasti todella kova.

Kun joukkuepaikka on varmistettu, ei luonnollisestikaan kannata ottaa pienintäkään riskiä siitä, että koiran terveys tai osallistumisoikeus vaarantuisi. Jos koiran tulos maastokokeessa hylätään häirinnän vuoksi joukkueeseen hyväksymisen jälkeen, se menettää osallistumisoikeutensa. Häirinnän syy voi olla periaatteessa mikä vaan kuun ja tähtien asennosta kovaan kipuun. Keskimäärin whippetillä kuitenkin on niin kova vietti, että aika paljon täytyy olla pielessä, jotta se alkaisi puuhailla jotain muuta juoksun aikana. Pohjanmaalta kotiin ajellessa olin todella tyytyväinen, reissuun lähtöön olisi vielä yli kuukausi, joten nyt olisi hyvin aikaa viimeistellä terävin kisakunto. Vanhemmille koirille vielä väliin yksi ajuekisa ja parille koiralle ratakisa.

Loukkaantumiset haasteena

Vinttikoiralajit ovat muihin koiraharrastuslajeihin verrattuna poikkeuksellisia siinä suhteessa, että niissä omistaja ei varsinaisesti osallistu koiran suoritukseen millään muulla tavalla kuin päästämällä koiran irti. Voi olla, että lähtöpaikalta ei edes näe koko suoritusta, ja katvepaikoissa saattaa tulla liukastumisia tai kaatumisia. Itse käyn koirani aina juoksun jälkeen läpi, pikaisesti heti startin jälkeen, ja tarkemmin seuraavana päivänä. Aina tulee pieniä venähdyksiä, jotka eivät edes näy heti. SuomiCupin jälkeisenä päivänä toinen, nuorempi koirani ontui. Raivokkaan ja perusteellisen tutkimuksen jälkeen löysin sen toisesta takajalasta tassunpohjasta pienen ruven, ja turvonneen varpaan koukistajajänteen. Siitä, miten se on tullut ja milloin, minulla ei ole aavistustakaan, mutta välittömästi koira lepoon. Hyvällä tuurilla se olisi pikkuinen tulehdus, joka korjaantuisi antibiootilla.

Viikon kuurin jälkeen tilanne on jo valoisampi, koira ei onnu, mutta varvas on jäykkä ja jänne edelleen paksumpi. Sveitsiin on vielä reilu kuukausi aikaa, joten lisää kevennettyä liikkumista ja kaikki kuntouttavat keinot käyttöön. Tiedän olevani – tai oikeammin, tiedän koirieni olevan – etuoikeutetussa asemassa, koska ammattini puolesta minulla on keskivertoharrastajaa huomattavasti enemmän kokemusta ja näkemystä, mitä tulee koiran liikkumiseen ja biomekaniikkaan. Tämäntyyppinen vamma ei vielä ole paha, eikä se välttämättä olisi sellaiseksi heti muuttunut, vaikka olisin huomannut sen vasta myöhemmin. Hoitamattomana tällainen vamma kylläkin alkaa varmasti pitkällä aikavälillä muodostamaan niveleen nivelrikkoa, joka vaikuttaa edelleen kintereen ja polven toimintaan. Toisaalta, sen huomaaminen oli erittäin vaikeaa, koska mitään päälle päin näkyvää turvotusta ei ollut. Vinttikoirilla varvasvammat voivat huonosti hoidettuina johtaa juoksu-uran päättymiseen ja jopa lopetukseen, ja vuosien varrella olen oppinut, että ne on todellakin syytä hoitaa kunnolla. Onneakin siis oli matkassa, ja kun tähtäimessä on isot arvokilpailut, en todellakaan aio ottaa pienintäkään riskiä sen kanssa. Vaikeaahan se hiljentäminen on, kun on hyvä vauhti päällä, mutta joskus on talutettava ylämäessä, jotta alamäkeen voi taas kiihdyttää.

Artikkelikuvat: Marika Hämäläinen


MAINOS

Työskentelen fysioterapiayrittäjänä, olen erikoistunut tuki- ja liikuntaelinpuolelle ja opiskelen töiden ohella klassista osteopatiaa. Olen harrastanut aktiivisesti vinttikoirien juoksulajeja vuodesta 2005, tällä hetkellä laumaani kuuluu viisi whippetnarttua joiden kanssa kisaan aktiivisesti niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Päälajimme ovat maastokokeet, ja olen itse ko. koemuodon palkintotuomari. Kasvatan whippettejä kennelnimellä Dinacon.

Kommentoi

Kirjoita kommentti
Kirjoita nimesi tähän