Koirankoulutusta tarjoava kenttä on tänä päivänä melkoisen laaja. On yritystoimintaa tekeviä kouluttajia, liittojen koulutusjärjestelmiä, yhdistysten koiraryhmiä ja epävirallisia kaveriporukoita, joista saa apua omaan tekemiseensä. On tutkintoja eläintenkouluttamisesta, on tutkimustuloksia, verkkokursseja ja -luentoja. On Facebook-ryhmiä, joista voi kysellä neuvoa. On mistä valita. Se on rikkaus – ja valtava haaste.

Enemmän herkkyyttä koiran lukemiseen, vähemmän varmuutta siitä, että näinhän sitä on aina ennenkin tehty.

Varmoja mielipiteitä, näkyviä tuloksia vai jotakin muuta?

Aloittelevalle koiraharrastajalle homma on yleensä helppoa. Aloitteleva koiraharrastaja päätyy johonkin – ja uskoo, mitä sanotaan. Kun ei ole vertailupohjaa, kaikki kokeneemmat vaikuttavat asiantuntijoilta. Yleensä jossakin vaiheessa harrastusuraansa kaikki tulevat kuitenkin tilanteeseen, jossa ”kokeneilta” tulee ristiriitaisia neuvoja. Toinen neuvoo toista, toinen toista. Kumpikin on taatusti itse oikeassa ja toinen tietysti väärässä. Siinä vaiheessa alkaa yleensä kouluttamisen punainen lanka kadota. Tehdään yhdessä treenissä yhtä, toisessa toista ja kolmannessa kuullaan taas uusi kikka, joka voisi toimia. Käydään hakemassa vähän apua tuolta seminaarista, tältä kouluttajalta, siltä yhdeltä kaverilta. Eikä enää tiedetä yhtään, mitä oikeastaan pitäisi tehdä. Been there, done that.

Asiantuntijaksi koiraharrastusmaailmassa asettuu helposti ihminen, jolla on hyvä ulosanti ja paljon itsevarmuutta. Tällainen ihminen neuvoo mielellään muita ja tuo omaa osaamistaan esille. Todellisuus voi olla kuitenkin se, että treenikentällä toinen hiljaisempi tyyppi siinä vieressä ymmärtää koirankoulutuksesta paljon enemmän. Hänellä vaan ei ole halua, tarvetta tai kiinnostusta jakaa omaa osaamistaan niin aktiivisesti. Varma mielipide ei välttämättä tarkoita sitä, että ymmärtää oikeasti asiasta jotakin. Varma mielipide on mielipide. Siis mielipide.

Jotkut vannovat periaatteeseen ”tulokset ratkaisee”. Jos ihmisellä on tuloksia, on oltava myös osaamista. Tämä pitää tiettyyn rajaan asti paikkansa. Se, että on yhdellä, kahdella tai kolmella koiralla saanut tuloksia, ei kuitenkaan takaa sitä, että omaa taidon kouluttaa erilaisia koiria. Ja sitä paitsi toisten koirakoiden opettaminen ei ole koiran kouluttamista – se on hyvin pitkälti ihmisten kouluttamista. Vaikka olisit kuinka taitava koirankouluttaja, ei se takaa sitä, että osaat siirtää omat taitosi toiselle ihmiselle. Se kun ei riitä, että tiedät, miten koira pitäisi kouluttaa – sinun pitäisi pystyä opettamaan toinen ihminen tekemään se.

Tieteellinen tutkimus on melko uusi kenttä koiraharrastuksen työkaluna. Toisille se on pelkkää huuhaata – on sitä kentillä ennenkin osattu kouluttaa, miksi pitäisi mitään tutkia? Itselle tämä näkökulma tuntuu jotenkin hassulta. Voisiko olla tosiaan niin, että koirankoulutuksessa on jo saavutettu kaiken osaamisen ja tiedon huippu eikä mitään uutta ole enää löydettävissä tai opittavissa? Kuinka monta muuta sellaista alaa maailmasta löytyy? Ei varmaan yhtään.

Koira kertoo, jos sitä kuuntelee

Ratsastuksenopettajani totesi, että hevosten kanssa et ensin osaa mitään, sitten kuvittelet osaavasi kaiken – ja kun olet tehnyt hommaa riittävän pitkään, tajuat, kuinka vähän mitään mistään itse asiassa ymmärrätkään. Kuulosti aika tutulta. Osaamisen harha on mielenkiintoinen juttu. Sille on oma nimikin: ylivertaisuussyndrooma. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että ei edes ymmärrä, miten paljon olisi vielä lisää, mitä voisi ymmärtää. Koiranohjaajan on niin helppoa kerätä ympärilleen kupla, jossa minä olen oikeassa ja muut väärässä. Mukavuusalueeksikin sitä joskus kutsutaan.

Kuka sitten niitä koiria osaa oikeasti kouluttaa? En minä vaan tiedä. Kahdentoista vuoden koirankouluttamisen jälkeen olen itse päätynyt tilanteeseen, jossa alan ymmärtää, kuinka vähän ymmärrän. Kurssien, koulutusten, harjoitusten, tutkimustulosten, seminaarien, tekniikoiden, välineiden ja kaiken valtavan hienon osaamisen keskellä kun välillä tuntuu siltä, että siinä on koirakin vaan tiellä, kun oikein aletaan kouluttaa.

Jossakin keskustelupalstalla törmäsin kommenttiin ”On se nyt kumma, kun tänä päivänä pitäisi alkaa siltä koiralta kyselemään, että mitä se oikein haluaa tehdä!”. Minä luulen, että juuri tässä kyselyssä voisi olla minun koirankouluttamiseni punainen lanka. Enemmän koiran kuuntelua, vähemmän oletusta. Enemmän herkkyyttä koiran lukemiseen, vähemmän varmuutta siitä, että näinhän sitä on aina ennenkin tehty. Koira on kuitenkin loppujen lopuksi se paras opettaja kertomaan meille, että miten sitä pitäisi kouluttaa. Jos meillä vaan on taitoa – ja halua – kuunnella.


MAINOS

Takana koirien, itseni ja muiden kouluttamista yli kymmenen vuotta. Lajeina ollut vuosien mittaan vaikka ja mitä. Ensimmäiset vuodet vierivät pääosin suojelun ja muiden palveluskoiralajien parissa. Viimeiset vuodet on kuljettu metsiä hälytyskelpoisen pelastuskoiran kanssa. Nykyisin lajina on kansainvälinen pelastuskoiratoiminta, joka vie ympäri maailman työkoiratoiminnan ja kilpailujen merkeissä. Menossa mukana käyttömalinoisit Karjala (Pysäkin Daika Sana) ja Kollaa (Suhteellisen Verrari). Eläkepäiviä viettelee Pulmu (Mecberger Hertta). Intohimona asioiden pohtiminen, uuden löytäminen, yhdessä tekeminen.Tavoitteena kehittyä aina vaan paremmaksi, ihmisenä ja koiranohjaajana. Sydämessä aina paikka koirille ja niiden kanssa harrastaville ja töitä tekeville ihmisille.

1 KOMMENTTI

  1. Hei! Aivan upeaa pohdiskelua ja sinulla on kuitenkin selvästi taitoa.
    Itse olen vain ”harrastelija”, mutta on toki onnistumisiakin ollut. Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni tiiliseinään enkä pääse mihinkään, kunnes taas tulee jonkinlainen oivallus. Lamput pitää välillä vaihtaa 🙂

Kommentoi

Kirjoita kommentti
Kirjoita nimesi tähän