Itku pitkästä ilosta, kuuluu vanha sanonta. Näiden hokemien takana valitettavasti piilee karu totuus. Olen itse saanut viime vuodet nauttia etupäässä menestyksestä harrastusrintamalla, vastoinkäymiset, jotka tuntuivat tapahtuessaan vaikuttavilta, ovatkin loppujen lopuksi oikeaan mittakaavaan asetettuna mitättömiä ja turhia.

Palataan ajassa vajaa pari kuukautta taaksepäin. Syyskuinen sunnuntai Virossa, kiva keli ja hyvässä seurassa maastokisoissa. Koirat erinomaisessa kunnossa, alkuerien jälkeen erittäin suuri todennäköisyys päästä kotimatkalle yhden uuden Viron valion ja yhden uuden kansainvälisen käyttövalion kanssa. Olin niin onnellinen, pian 8 vuotta täyttävä veteraanini, silmäteräni, juoksi vielä kuin nuori koira. Finaalin viimeinen kurvi, jotakin tapahtui. Koira näytti kompuroivan, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa. Ei siinä varmaan käynyt mitään, ajattelin. Hain koiran vieheeltä, sen oikea ranne oli vääntynyt ilkeän näköisesti. Ei siinä varmaan ainakaan pahasti käynyt, ajattelin. Kipulääkettä ja jalka lastaan. Kävin pokkaamassa kaksoisvoiton, uuden kansainvälisen käyttövalion ja uuden Viron valion – veteraanini oli viimeisessä kisassaan saavuttanut kolmannen maan käyttövalion arvon.

Vasten kasvoja

Totta puhuen en muista kisan jälkeisiä tapahtumia kovinkaan selvästi. Jalka kuvattiin kotimatkalla Hattulassa, ja kuvat olivat lähes kirjaimellisesti isku vasten kasvoja. Ranne on täydellisesti luksoitunut, kaikki nivelsiteet ovat repeytyneet poikki. Koko kotimatkan kyyneleet vierivät pitkin poskiani, en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut.

Seuraavien päivien aikana yritin kuumeisesti selvittää vaihtoehtoja. Pelkäsin, itkin, vihasin, surin. Reilun kymmenen vuotta olen harrastanut koirieni kanssa juoksulajeja, ja tämä oli ensimmäinen vakava loukkaantuminen omalla kohdallani. Olen kyllä nähnyt katkenneita jalkoja ja kuullut paljon hurjia tarinoita, mutta en ole koskaan ajatellut, että rosvosektori pamahtaisi omalle kohdalle.

Shokki ja kuinka siitä toivutaan

Koiran vakava loukkaantuminen on aina omistajalle shokki, henkisesti ja useimmiten myös taloudellisesti. Lyhyessä ajassa pää käy läpi uskomattoman määrän asioita filminauhan tavoin. Kolme päivää filminauhani vilisti villisti, yritin mahdollisimman realistisesti miettiä järkevää vaihtoehtoa. Vaikkei omia koiriaan voikaan laittaa arvojärjestykseen, juuri tämä koira on se kallein aarteeni ja sielunpuolikkaani, joten leikkauspäätöksen tekeminen oli itsestäänselvyys. En ollut vielä valmis luopumaan siitä.

Leikkauksen jälkeiset viikot kuluivat, ja uudenlainen arki asettui uomiinsa lastanvaihtoineen, venyttelyineen ja muine hoitoineen. Loppukaudelle suunnitellut menot oli peruttu, en jaksanut ajatellakaan enää kisareissuja. Kaikki saavutukset, sekä uudet että vanhat, menettivät täysin merkityksensä. Kaiken myllerryksen keskellä suurin myllerrys oli muutto uuteen kotiin, ja muuttolaatikoita kantaessani mietin ohikiitävän hetken ajan heittäväni kaikki palkinnot roskiin. En osannut kohdistaa katkeruuttani mihinkään, paitsi omaan kilpailuviettiini ja kunnianhimooni, ja jotenkin nuo palkintolaatikot konkretisoivat sen.

Sopeutumista

En vieläkään pysty kuivin silmin kertomaan tapahtuneesta. Suru tulee myös hetkittäin, kun katson rakasta koiraani, joka opettelee elämään uutta, rajoitettua eläkeläiselämää uuden jalkansa kanssa. Rannenivel luudutettiin ja siihen laitettiin titaanilevy, ranne ei jousta ja se ei voi enää koskaan juosta isoakovaa. Se on ollut hirvittävän reipas, ja meistä kahdesta se näyttää sopeutuneen uuteen tilanteeseen paremmin. Lupasin sille, että teen kaikkeni, jotta sen loppuelämän jokainen päivä olisi niin hyvä kuin mahdollista. Osteopaattisten käsittelyiden, harjoitteiden ja hoitotoimenpiteiden ohella Dina nauttii myös tiettyjä muita erikoisoikeuksia ylimääräisten herkkujen ja kainalossa nukkumisen muodossa.

Tunneli on ollut pitkä ja pimeä, mutta päässä alkaa hiljalleen valo kajastaa. Olen lakannut jossittelemasta ja soimaamasta itseäni, palkinnotkin saivat arvoisensa vitriinin. En vielä tiedä, mitä ensi kevät tuo tullessaan harrastusrintamalla, mutta tämän tapahtuman seurauksena oma ajatusmaailma harrastuksen suhteen on muuttunut todella paljon. Jokainen ehjä suoritus pitäisi olla jo arvokas palkinto sinänsä.


MAINOS